Yksin

Olen oikeasti erittäin sosiaalinen ihminen. Haukkujen pelon takia en vaan uskalla aina lähteä kotoa ulos. Kaverit ovat pettyneet monesti käytökseeni, kun ensin lupaan tulla ja sitten perunkin viimetingassa. Ovesta ulos astuminen kun pelottaa niin paljon. Kauhu kuristaa kurkkua ja peräännyn. Mitä tahansa, kunhan ei ivailuja tai murhaavia katseita. Mitä tahansa muuta.

Sitten jään yksin kotiin turtuneena, joskus punaviini seuranani. Kaikki eivät ymmärrä. Olen yliherkkä ihmisten katseille, tiedän sen. Kuvittelen myös usein liikaa pahaa. Mutta yhdet haukut kuukaudessa riittävät. Se on suurin piirtein arvottomuuteni saldo.

Olen joskus ollut vapautuneempi. Se oli aina silloin, kun joku saattoi olla kiinnostunut ja itsetunto kasvoi. Sanoivat kauniiksi. Kauniiksi. Vai oliko se todellista sittenkään? Ehkä hetken harhaluulo. Kauhukuva laihasta ja kauniimmasta tytöstä kaappaamassa miehen vie aina voimani. Sehän menee niin. Kaikkihan niin sanovat. Jopa katseetkin.

Olenhan profiileja pistänyt aina välillä jonnekin. Moni ottanut yhteyttä. Sanovat, että ei pyöreys todellakaan haittaa. Mutta entä jos sittenkin? Se on liian hyvää ollakseen totta. Aivan liian hyvää! Missä ovat oikeassa elämässäni sellaiset miehet? Olen tainnut paeta heitä ennen kuin pääsevät lähelle. Koska en siltikään usko. Siltikään.

Vakavin suhteeni syntyi netissä ja pysyi siellä. Kuinka huvittavaa. Kuinka ironista. Surullinen hymy kasvoillani.