Miesten katseet

Joskus jään miettimään joitakin miehiä. Ihan tuntemattomia, ketä ovat katselleet minua pidempään.

Joulun alla olin junamatkalla asemalla odottamassa myöhässä ollutta junaa. Ohitseni asteli pitkä harteikas mies. Siinä kolmikymppinen. Kivannäköinen. Hän pysähtyi vähän matkan päähän odottelemaan myös. Ajattelin ensin kuvittelevani, että hän katseli minua. En uskaltanut katsoa heti takaisin. Vähän ajan päästä kurkkasin häneen päin ja hän katseli suoraan silmiini. Sydämeni hypähti. Yritin esittää normaalia, etten vain kuvittelisi liikoja.

Kävelimme lämpimiksemme muiden ihmisten joukossa junanlaituria pitkin. Hän tuli perässä. Kun hän on oli nyt minut kokonaisuudessaan nähnyt, edestä ja takaa, eihän hän voisi katsella minua enää. Surullinen mieli. Mies pysähtyy vähän etäämmälle minusta. Käännyn ympäri katsomaan hänen ohitseen, kun tunnen taas katseen. Katsahdan sitten häneen. Ihailen. Ihailee.

Hämmentyneenä käännyn ja poistun paikalta sisätiloihin. Itkettää vähän. Tuollainen mies. Minua katseli. Näkikö hän edes talvitakkini läpi, että olen runsaampi, kuin moni muu? Pakkohan hänen oli nähdä, sillä tallustelimme vieri vieren monta kertaa. Mutta silti, ei tuollaisia miehiä ole olemassa. Ei minun maailmassani.

Vieläkin tulee haikea mieli, kun ajattelen häntä.