Historiaa

Aina pyöreä. Tai en nyt ihan aina. Mutta todella hoikka ja hintelä en ole koskaan ollut. Muistan satubaletissakin tuntevani itseni isoksi. En ollut kuitenkaan ylipainoinen, mutta rakenteeni oli jotenkin erilainen. Olin lyhyt ja tanakka. Muista suurin osa oli laihoja ja pitkäraajaisia. Onneksi se oli vain satubaletti, ei sitä kauan kestänyt.

Olin pienikokoinen siihen asti, kunnes minulla puhkesi astma 11-vuotiaana. Siihen sain isoja annoksia kortisonilääkitystä ja kiloja rupesi tulemaan lisää. Kasvoista tuli pyöreät. Koulussa alkoi haukkuminen. Astma lisäsi sitä, etten pystynyt juoksemaan pitkiä matkoja hengästymättä. Kunnon liikkuminen aiheutti tukehtumisen tunteen. Joka kerta. Siihen loppui juoksemiseni. Muut haukkuivat laiskaksi. Tykkäsin pesäpallosta ja uinnista. Mutta en enää pystynyt täysillä urheilemaan. Surullista.

Yläaste oli helvettiä. Eihän se kellekään helppoa aikaa ole, mutta ylipainoisena et ole mitään. Et mitään. Et mitään.

Sitten lääkitys lopetettiin. Tuli kasvupyrähdys. Laihduin. Minusta tuli hoikempi. Pientä lapsen pyöreyttä minussa aina oli, mutta en ollut ylipainoinen. Itsetunto kohosi. Mutta haukut jäivät mieleeni. Ja mikä pahinta, minulla oli jo leima otsassa. Haukkujat eivät jättäneet rauhaan sittenkään.

Minulla todettiin keskivaikea masennus 14-vuotiaana. Sitä olen yhä.

Kiitos ensimmäinen lukijani -olet tärkeä.