Sairas

Käytän masennus- ja paniikkihäiriölääkitystä. Paino on noussut sen aikana. En oikeasti siis olisi näin "iso". Harmittaa. Ulkonäköni aiheuttaa panikointia julkisilla paikoilla ja lääke sitten rauhoittaa niitä. Mutta jos ei olisi lääkitystä, ei olisi niin paljon kiloja, eikä olisi haukkujiakaan. Ehkä.

On tosiasia, että sairauksieni takia minulla on liikakilot. Astman takia en saa henkeä kun urheilen (mikä on kamala tunne), masennuslääkityksen takia aineenvaihduntani on liian hidas ja olen liian väsynyt tekemään paljoa mitään. Sitähän eivät muut tiedä ja vaikka tietäisivät -eivät ehkä ymmärtäisi. Siksi joudun varjo kasvoillani kulkemaan pölyistä maantietä ja ottamaan päin naamaa kaikki haukut. Kaikki. Ilman ymmärrystä. Ja se haavoittaa.

Ahdistus on joskus niin suuri, että itsemurha on ollut lähellä. Käsivarteni ovat myös täyttyneet viilloista. Koska tämä kaikki loppuu? Koska? Kun olisi edes yksi rakastava lähellä. Koskettaisi ja halaisi. Ymmärtäisi. Sanoisi, että kokoni on kaunis. Ei se haittaa. Mutta kun ei häntä ole. Ei häntä ole koskaan ollut. Hänenlaisiaan on ollut, mutta vain hetken. Niin vähän aikaa, etteivät päässeet lähelle. Minä pakenin. En uskalla ottaa vastaan. Pelottaa. Pelottaa.