Sanomaton. Määritteleehän se minut. Mitäänsanomaton. Puhumaton. Ilman huomiota, ellei se ole negatiivista. Haukuttu. Se minä olen. Kaikkihan on suhteellista, mutta ne asiat ovat päällimmäisenä mielessäni.
Istuin eilen tyttöporukassa erään kaverini luona. Kolmella heistä oli mukana vauva. Lopuilla oli lapsia kotona ja yksi oli raskaana. Minä ja toinen sinkku ystäväni istuimme vierekkäin ja ajattelin vain yhtä asiaa: me emme päde tämän maailman muottiin. Molemmat meistä kokoa 42. Siksi me olemme yksin. Ahdistus nousee kurkkuun joka kerta kun mietin sitä. En haluaisi leimata ystäväänikin yksinäisyyteen, jonka minä toisaalta olen jo hyväksynyt. Mutta yksinäisyys kulkee käsi kädessä sen kanssa, että ei ole tarpeeksi upea. Voihan se olla valhekin. Mutta sen valheen taakse on kiva piiloutua kun pelottaa. Kun pelottaa ottaa riski pyytää jotain ulos. Suurin kauhuni olisi, että mies haukkuisi läskiksi. Tai jättäisi sen takia.
"Mutta sähän oot tosi kaunis." kaverit toteavat ja on joskus joku mieskin niin sanonut. Niin, ja onhan tuo rintavarustuksenikin ihan kiva. Mutta se muistuttaa viikko sitten bussissa tapahtuneesta..
Astun sisään bussiin. Kuolemanhiljaista. Takapenkillä istuu rivi teinipoikia. Istun kaverini kanssa penkkiin. "Läski." Ivailevia huutoja. Läskiääntelyä. "Ton kanssahan kylmenisi heti". Naurua. Lamaannun, korvissani suhisee. Paniikkihäiriökohtaus nostaa päätään. Kaverini ei tajua. Minun korvani ovat taas tottuneet kaivamaan kaikki ilkeät kommentit melustakin. "No onhan sillä ainakin isot tissit." Naurua.
Sanon kaverilleni haukkujista, kun he ovat lähteneet bussista. Hän suutahtaa ja sanoo minun olevan normaalipainoinen. Molemmat mietimme, että olenko muka niin huomiota herättävän iso. Kaveri puolustaa minua henkeen ja vereen ja hetkeksi rauhoitun. Sitä kaipaan, että joku puolustaisi, välittäisi. Mutta ne ovat niin ohikiitäviä hetkiä. Tiedän, ettei minulla olisi pakkomiellettä ulkonäöstäni, ellen kuulisi noita kommentteja. Ne ovat kaikuneet varhaisteini-iästä asti korvissani. Ja mikä pahinta, itse piiloudun niiden taakse. Ettei tarvitsisi yrittää. Uskaltaa.
Pakkomielle ulkonäöstä, niin kuin misseillä ja malleilla. Ironista.
Aloitan tämän blogin, koska tarvitsen saada ääneni kuuluville. Se voi olla pieni ääni, mutta on se silti olemassa.
maanantai 17. tammikuuta 2011
Ensimmäinen
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tuntuu, että nykysuuntaus on jo pidemmän aikaan ollut sellainen, että ylipaino ja sairaus/laiskuus yhdistetään toisiinsa. Sehän ei ole totta, vaan idioottimainen mielikuva, jota monet lehdetkin ovat luomassa.
Laihduttamisesta höpistään joka paikassa ja kaikkien pitäisi mahtua samaan muottiin. Muuten ei muka ole oikeutta olla onnellinen. Ei, vaikka hyväksyisi itsensä sellaisenaan.
En osaa sanoa mitään järkevää, mutta tulin ja luin ja jään kuuntelemaan ääntäsi. Teinipojat bussissa olivat idiootteja - usko ystäviäsi ennemmin :)
Mietin pitkään mitä kirjottaisin ja yrittäisin piristää sua. Tiedän miltä tuntuu, kun kuvittelee oman painon olevan syy kaikkeen ja on niin epävarma itsestään.
Osaat kirjoittaa tosi kauniisti, ihan kuin jotakin kirjaa lukisi :)
Lähetä kommentti