Miesten katseet

Joskus jään miettimään joitakin miehiä. Ihan tuntemattomia, ketä ovat katselleet minua pidempään.

Joulun alla olin junamatkalla asemalla odottamassa myöhässä ollutta junaa. Ohitseni asteli pitkä harteikas mies. Siinä kolmikymppinen. Kivannäköinen. Hän pysähtyi vähän matkan päähän odottelemaan myös. Ajattelin ensin kuvittelevani, että hän katseli minua. En uskaltanut katsoa heti takaisin. Vähän ajan päästä kurkkasin häneen päin ja hän katseli suoraan silmiini. Sydämeni hypähti. Yritin esittää normaalia, etten vain kuvittelisi liikoja.

Kävelimme lämpimiksemme muiden ihmisten joukossa junanlaituria pitkin. Hän tuli perässä. Kun hän on oli nyt minut kokonaisuudessaan nähnyt, edestä ja takaa, eihän hän voisi katsella minua enää. Surullinen mieli. Mies pysähtyy vähän etäämmälle minusta. Käännyn ympäri katsomaan hänen ohitseen, kun tunnen taas katseen. Katsahdan sitten häneen. Ihailen. Ihailee.

Hämmentyneenä käännyn ja poistun paikalta sisätiloihin. Itkettää vähän. Tuollainen mies. Minua katseli. Näkikö hän edes talvitakkini läpi, että olen runsaampi, kuin moni muu? Pakkohan hänen oli nähdä, sillä tallustelimme vieri vieren monta kertaa. Mutta silti, ei tuollaisia miehiä ole olemassa. Ei minun maailmassani.

Vieläkin tulee haikea mieli, kun ajattelen häntä.

Yksin

Olen oikeasti erittäin sosiaalinen ihminen. Haukkujen pelon takia en vaan uskalla aina lähteä kotoa ulos. Kaverit ovat pettyneet monesti käytökseeni, kun ensin lupaan tulla ja sitten perunkin viimetingassa. Ovesta ulos astuminen kun pelottaa niin paljon. Kauhu kuristaa kurkkua ja peräännyn. Mitä tahansa, kunhan ei ivailuja tai murhaavia katseita. Mitä tahansa muuta.

Sitten jään yksin kotiin turtuneena, joskus punaviini seuranani. Kaikki eivät ymmärrä. Olen yliherkkä ihmisten katseille, tiedän sen. Kuvittelen myös usein liikaa pahaa. Mutta yhdet haukut kuukaudessa riittävät. Se on suurin piirtein arvottomuuteni saldo.

Olen joskus ollut vapautuneempi. Se oli aina silloin, kun joku saattoi olla kiinnostunut ja itsetunto kasvoi. Sanoivat kauniiksi. Kauniiksi. Vai oliko se todellista sittenkään? Ehkä hetken harhaluulo. Kauhukuva laihasta ja kauniimmasta tytöstä kaappaamassa miehen vie aina voimani. Sehän menee niin. Kaikkihan niin sanovat. Jopa katseetkin.

Olenhan profiileja pistänyt aina välillä jonnekin. Moni ottanut yhteyttä. Sanovat, että ei pyöreys todellakaan haittaa. Mutta entä jos sittenkin? Se on liian hyvää ollakseen totta. Aivan liian hyvää! Missä ovat oikeassa elämässäni sellaiset miehet? Olen tainnut paeta heitä ennen kuin pääsevät lähelle. Koska en siltikään usko. Siltikään.

Vakavin suhteeni syntyi netissä ja pysyi siellä. Kuinka huvittavaa. Kuinka ironista. Surullinen hymy kasvoillani.

Sairas

Käytän masennus- ja paniikkihäiriölääkitystä. Paino on noussut sen aikana. En oikeasti siis olisi näin "iso". Harmittaa. Ulkonäköni aiheuttaa panikointia julkisilla paikoilla ja lääke sitten rauhoittaa niitä. Mutta jos ei olisi lääkitystä, ei olisi niin paljon kiloja, eikä olisi haukkujiakaan. Ehkä.

On tosiasia, että sairauksieni takia minulla on liikakilot. Astman takia en saa henkeä kun urheilen (mikä on kamala tunne), masennuslääkityksen takia aineenvaihduntani on liian hidas ja olen liian väsynyt tekemään paljoa mitään. Sitähän eivät muut tiedä ja vaikka tietäisivät -eivät ehkä ymmärtäisi. Siksi joudun varjo kasvoillani kulkemaan pölyistä maantietä ja ottamaan päin naamaa kaikki haukut. Kaikki. Ilman ymmärrystä. Ja se haavoittaa.

Ahdistus on joskus niin suuri, että itsemurha on ollut lähellä. Käsivarteni ovat myös täyttyneet viilloista. Koska tämä kaikki loppuu? Koska? Kun olisi edes yksi rakastava lähellä. Koskettaisi ja halaisi. Ymmärtäisi. Sanoisi, että kokoni on kaunis. Ei se haittaa. Mutta kun ei häntä ole. Ei häntä ole koskaan ollut. Hänenlaisiaan on ollut, mutta vain hetken. Niin vähän aikaa, etteivät päässeet lähelle. Minä pakenin. En uskalla ottaa vastaan. Pelottaa. Pelottaa.

Historiaa

Aina pyöreä. Tai en nyt ihan aina. Mutta todella hoikka ja hintelä en ole koskaan ollut. Muistan satubaletissakin tuntevani itseni isoksi. En ollut kuitenkaan ylipainoinen, mutta rakenteeni oli jotenkin erilainen. Olin lyhyt ja tanakka. Muista suurin osa oli laihoja ja pitkäraajaisia. Onneksi se oli vain satubaletti, ei sitä kauan kestänyt.

Olin pienikokoinen siihen asti, kunnes minulla puhkesi astma 11-vuotiaana. Siihen sain isoja annoksia kortisonilääkitystä ja kiloja rupesi tulemaan lisää. Kasvoista tuli pyöreät. Koulussa alkoi haukkuminen. Astma lisäsi sitä, etten pystynyt juoksemaan pitkiä matkoja hengästymättä. Kunnon liikkuminen aiheutti tukehtumisen tunteen. Joka kerta. Siihen loppui juoksemiseni. Muut haukkuivat laiskaksi. Tykkäsin pesäpallosta ja uinnista. Mutta en enää pystynyt täysillä urheilemaan. Surullista.

Yläaste oli helvettiä. Eihän se kellekään helppoa aikaa ole, mutta ylipainoisena et ole mitään. Et mitään. Et mitään.

Sitten lääkitys lopetettiin. Tuli kasvupyrähdys. Laihduin. Minusta tuli hoikempi. Pientä lapsen pyöreyttä minussa aina oli, mutta en ollut ylipainoinen. Itsetunto kohosi. Mutta haukut jäivät mieleeni. Ja mikä pahinta, minulla oli jo leima otsassa. Haukkujat eivät jättäneet rauhaan sittenkään.

Minulla todettiin keskivaikea masennus 14-vuotiaana. Sitä olen yhä.

Kiitos ensimmäinen lukijani -olet tärkeä.

Ensimmäinen

Sanomaton. Määritteleehän se minut. Mitäänsanomaton. Puhumaton. Ilman huomiota, ellei se ole negatiivista. Haukuttu. Se minä olen. Kaikkihan on suhteellista, mutta ne asiat ovat päällimmäisenä mielessäni.

Istuin eilen tyttöporukassa erään kaverini luona. Kolmella heistä oli mukana vauva. Lopuilla oli lapsia kotona ja yksi oli raskaana. Minä ja toinen sinkku ystäväni istuimme vierekkäin ja ajattelin vain yhtä asiaa: me emme päde tämän maailman muottiin. Molemmat meistä kokoa 42. Siksi me olemme yksin. Ahdistus nousee kurkkuun joka kerta kun mietin sitä. En haluaisi leimata ystäväänikin yksinäisyyteen, jonka minä toisaalta olen jo hyväksynyt. Mutta yksinäisyys kulkee käsi kädessä sen kanssa, että ei ole tarpeeksi upea. Voihan se olla valhekin. Mutta sen valheen taakse on kiva piiloutua kun pelottaa. Kun pelottaa ottaa riski pyytää jotain ulos. Suurin kauhuni olisi, että mies haukkuisi läskiksi. Tai jättäisi sen takia.

"Mutta sähän oot tosi kaunis." kaverit toteavat ja on joskus joku mieskin niin sanonut. Niin, ja onhan tuo rintavarustuksenikin ihan kiva. Mutta se muistuttaa viikko sitten bussissa tapahtuneesta..

Astun sisään bussiin. Kuolemanhiljaista. Takapenkillä istuu rivi teinipoikia. Istun kaverini kanssa penkkiin. "Läski." Ivailevia huutoja. Läskiääntelyä. "Ton kanssahan kylmenisi heti". Naurua. Lamaannun, korvissani suhisee. Paniikkihäiriökohtaus nostaa päätään. Kaverini ei tajua. Minun korvani ovat taas tottuneet kaivamaan kaikki ilkeät kommentit melustakin. "No onhan sillä ainakin isot tissit." Naurua.

Sanon kaverilleni haukkujista, kun he ovat lähteneet bussista. Hän suutahtaa ja sanoo minun olevan normaalipainoinen. Molemmat mietimme, että olenko muka niin huomiota herättävän iso. Kaveri puolustaa minua henkeen ja vereen ja hetkeksi rauhoitun. Sitä kaipaan, että joku puolustaisi, välittäisi. Mutta ne ovat niin ohikiitäviä hetkiä. Tiedän, ettei minulla olisi pakkomiellettä ulkonäöstäni, ellen kuulisi noita kommentteja. Ne ovat kaikuneet varhaisteini-iästä asti korvissani. Ja mikä pahinta, itse piiloudun niiden taakse. Ettei tarvitsisi yrittää. Uskaltaa.

Pakkomielle ulkonäöstä, niin kuin misseillä ja malleilla. Ironista.

Aloitan tämän blogin, koska tarvitsen saada ääneni kuuluville. Se voi olla pieni ääni, mutta on se silti olemassa.